Tanssijan arjesta, ja vähän soittajankin 

Kuusi kuukautta elin unelmaani Madridin taivaan alla, tanssin ja imin itseeni flamencoa joka henkäyksellä. Täällä kotosuomessa olen vasta parin viimeisen viikon aikana päässyt harjoittelemaan kunnolla. Riipaiseva ikävä Amorille on läsnä viikoittain. Kun Espanjan reissulla tuli treeniä viikossa noin 12h, on täällä paluuni jälkeen saldo yhteensä noin 8h. Ehkä vähän enemmän, jos lasketaan kertaamisharjoitukset villasukissa olohuoneen lattialla mukaan. Aikamoinen pudotus. 

Treenitauko töihin paluun ja muiden kiireiden vuoksi on painanut harteilla. Huoli siitä, että olen vähintäänkin huonommassa jamassa kuin ennen Madridiin lähtöä on piinannut mieltäni. Samanaikaisesti keikkarintamalla on ollut vilkasta, 3 keikkaa takana ja ainakin kolme tiedossa edessäpäin. Onneksi tutut kappaleet olivat melko hyvin muistissa ja suht nopeasti elvytettävissä esityskuntoon. Huomiotani ovat vaatineet myös työn alla olevat uudet kappaleet. Jari on nimittäin pyytänyt harjoittelemaan kastanjettisäestystä muutamaan eri kappaleeseen ja Erikan opissa tankkaamani kastanjettisevillanas vaati vähän lisää sovittelua kitarasäestykseen.

Kun tanssija tanssii yksin, voi oikeastaan tehdä mitä vain. Kukaan ei tiedä mitä lavalla pitäisi tapahtua, eikä liikettä voi verrata rinnalla tanssivaan henkilöön. Lisäksi, tanssittaessa cd:n tahtiin, voi luottaa, että musiikki virtaa tasaisena virtana aina samanlaisena riippumatta toistojen määrästä. Aivan yhtä lailla, voi soolona soittava kitaristi suoda itselleen taiteellisia vapauksia ja antaa ad hoc -inspiraation virrata vuolaana kunkin kappaleen aikana. Kukaan kuulijoista ei tiedä miten kyseisen sovituksen tulisi esityksessä mennä, voi tulla soittajalle itselleenkin yllätyksenä mitä matkan varrella syntyy ja missä tempossa kappale lähtee kulkemaan. 

 

Tanssija, joka enimmäkseen on esiintynyt soolona nauhamusaan tai on livesovituksissa aina nauttinut ammattiopettajan ohjauksesta, yhdistettynä soittajaan, joka ei ole aiemmin paljon tanssijaa säestänyt ja on enimmäkseen nauttinut taiteellista vapautta kappaleidensa kulun suhteen, voi näin aukikirjoitettuna kuulostaa yhdistelmänä katastrofilta. Soittaja joutuu skarppaamaan koska tempo täytyy saada pysymään tasaisena ja kaikki osat on soitettava tismalleen sovitusti. Tanssija joutuu höristämään korviaan, kun ei olekaan tukena tasaista ja tuttua lättymusiikkia, vaan soitto syntyy elävästä ihmisestä ja hänen käsistään. Kun tanssija harjoituksissa mokaa, ei voi pysäyttää ja kelata musaa napin painalluksella vaan pitää pyytää elävää olentoa virittäytymään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen kunnes menee nappiin. Tässä on kyse yhteispelistä, jossa molemmat joutuvat olemaan vähän itsekkäitä ja äärimmäisen joustavia samaan aikaan. 

Harvoin olen kitaristille kappaletta koskevaksi muistisäännöksi sanonut, että hänen tulee soittaa se täysin vastoin sitä, miten oikeasti haluaisi sen soittaa. Kastanjettien kanssa ei voi tanssia express -sevillanasta vaikka se onkin ollut mukava kappale soolona erittäin vauhdikkaasti soittaa. Ja jos minä kiihdytän kastanjettieni kilkatusta kitaraa säestäessäni, pitää minun uskoa kun sanotaan, missä kohdassa täysin huomaamattani kiihdytin ja aiheutin sormisolmun kitaristille.

Treenit ovat olleet oppimisprosessi ja pienet huomiot ovat olleet avainasemassa kohti onnistunutta esitystä. Asiat, joita ei ennen tarvinnut juuri yksinänsä huomioida, ovatkin nyt aika keskeisiä tekijöitä.  Esimerkiksi kun kitaristi kääntyy soittaessaan enemmän minuun päin niin, että näen soittajan sormet kunnolla, voidaan tehdä tempon nostot kitaran ja kastanjettien kanssa yhdessä ja hienosti synkronoidusti. Tämähän on päivän selvä asia, mutta harvoin sitä soolona soitellessa tulee ajatelleeksi mihin suuntaan pitäisi istua! Ja hitaalla tempolla soitettu sevillanas onkin itse asiassa tosi reipas, kun siihen lisätään tanssi ja kastanjetit, vaikka se aluksi kuulostaa kuin venytetyltä kasettinauhalta. 

Tässä sitä korva herkistyy ja harjaantuu ja katse valpastuu niin tanssijalla kuin soittajallakin. Uusien asioiden omaksumisesta on alkanut pulppuamaan mukavasti myös uusia ideoita. Minun oli vakaa tarkoitus työstää tässä kohtaa perinteinen palo ja oma koreografia Madridin oppieni varassa, mutta nyt se vaihtuikin kappaleeseen, joka on Jarilla työn alla. Siitä lisää myöhemmin. 

Kahden viikon päästä, 22.9., olemme Vaasassa esiintymässä kulttuuritalo Fannyssa. Minulle on suuri ilo olla osana illan ohjelmistoa ja samalla mukana juhlistamassa Jarin 10 vuotista soolouraa. Toivotan kaikki aficionadot lämpimästi tervetulleiksi kuulemaan tätä taitavaa kitaristia sekä katsomaan tähän kirjoitukseen minua inspiroineita yhteisnumeroitamme. Eläköön jälleen kerran ystäväni flamenco!