Takaisin ruotuun

On kulunut nyt yli kuukausi Andalusia Kylässä -ohjelman ensiesityksestä. Lavalta astumisen jälkeen sitä on hetken kuin hedelmäpeli ajatuksiltaan, joiden juoksua ei tahdo saada lakkaamaan millään. Pään sisällä kelaa samanaikaisesti mennyttä esitystä, onnistumisia ja epäonnistumisia, tunnetiloja ja yleisön reaktioita ja toisaalta taas kokee eräänlaista haikeutta ja surua siihen, mikä nyt on takana. On myös hyvin tavallista, ainakin itselleni ajatella, että nyt tämä harrastajaura sitten on ohi. Ei tule enää esiintymisiä, ei keikkoja, ei treenejä. Se on loppu nyt. Sitä ei ikään kuin pysty käsittämään, että kohta sitä kuitenkin taas löytää uuden kohteen mitä treenata, esityksen tai muun haasteen.  

Eilisen Taiteiden Yön (Turku) keikka oli enemmän, kuin uskoinkaan. Fiilis oli kertakaikkisen loistava! Meitä oli useampi ryhmä esiintymässä, kahdessa eri ravintolassa ja illan aikana onnistui moni asia. Sain murrettua viime vuonna päälleni iskeneen kirouksen, jossa esitin saman kappaleen kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla olin aivan hukassa. No, menikin tällä kertaa aivan nappiin ja huomasin tuon vanhan, tutun ja vauhdikkaan kappaleen tarjoavan taas kerran uutta esiintyjälleen, suorastaan vauhkoonnuin itsekin! Olin täydellisessä euforiassa! Sain hyvän kontaktin yleisöön, lattiasta lähti kunnon saundit ja meno oli kertakaikkisen kova. Kaikilla esiintyjillä oli loistava meno päällä, tapasin uusia ihmisiä, tanssikollegoja ja takahuoneessa oli tarjolla maukasta välipalaa. Siis luksusta!

Toiseen esitykseen olin valinnut eri kappaleen ja eri tunnelman, joka sattui osoittautumaan aivan nappivalinnaksi hämyiseen ja täpötäyteen tilaan. Ihmisiä pääsi lähelle ja näin, että kosketin heitä tulkinnallani. Terassilla ihmisten istuessa lämpölamppujen alla, tunnelma oli kuin etelän auringossa. Tapasin tuttuja vuosien takaa ja tuttuja nykyisyydestä. Henkilökohtaiset kiitokset itselleni tuntemattomilta liikuttivat.

Koko touhussa meni meikkauksineen, esiintymisineen, jälkipuinteineen 5 tuntia. Parrasvaloissa olon osuus tästä ajasta oli kokonaisuudessaan 15 minuuttia. Mutta se tila, minkä esiintyjä saavuttaa päässään ja sydämessään, kun kaikki osuu kohdilleen kuten eilen, kestää useita päiviä. Joskus jopa vuosien takaisten esiintymisten muisteleminen aiheuttaa jännityksen ja adrenaliinin väristyksiä ja liikutusta siitä, miten mahtava kokemus mikä milloinkin olikaan.

Olen takaisin ruodussa. Uusia ideoita on jo kehitteillä useampia, treenikuvioita ja esiintymisiä kauemmas tulevaisuuteen, kenties uusia aluevaltauksia flamencolaulun salojen pariin (jos Tonin korvat vain kestävät yli ensimmäisen treenin, hih!). Syyskuussa saan esiintyä ystävilleni erilaisissa iloisissa tilaisuuksissa. Erityisen iloiseksi minut tekee näissä esiintymisissä se, etten ole itseäni niihin tyrkyttänyt flamencoitsemaan, vaan he näkivät ensin ja sittenkin vielä halusivat. Eläköön, aina vaan ja ikuisesti, rakas ystäväni flamenco!