Harrastajan treeniarkeen kuuluu paineita, luomisen tuskaa ja työvoittoja. Ja kaikkea siltä väliltä.

Olen monesti miettinyt ja ääneenkin ihmetellyt, miten ammattilaistanssijat ja -koreografit pystyvät tuottamaan niin laadukasta ja monipuolista sisältöä. Ja niin paljon! Kun itse lähden treenisalille, sillä asenteella, että tänään minä tempaisen ja luon omia liikkeitä ja juttuja on lopputulos yleensä se, että päätän polttaa flamencokenkäni. Itku ei ole kaukana, kun itseensä turhautuu ja pala onkin noussut kurkkuun sen ihmetyksen saattelemana, ettei taaskaan pystynyt luomaan mitään omaa, vaikka on opiskellut näin monta vuotta ja niin monta koreografiaa.

Kun tässä taannoin sitten omaksikin yllätyksekseni sain kasaan 30 sekuntia (siis SEKUNTIA!) buleríasta olin niin liekeissä, että ajattelin jo vakavissani irtisanoutuvani leipätyöstäni ja rupeavani elättämään itseni tanssimalla ja opettamalla. No, onneksi en edennyt tämän suunnitelman kanssa, sillä seuraavien treenien jälkeen kaivelin jälleen tulitikkuja esiin. 

Toinen taival on sitten sisäistää opittuja koreografioita. Omaan esitykseeni on nyt kaksi kuukautta aikaa ja tunnen paineen. Periaatteessa ei ole mitään fataalia hätää, mutta yksin treenaaminen on stressaavaa siinä mielessä, että kaikki on omalla vastuulla. Kalenterista on löydyttävä aikaa treenille, mielenkiinto on pystyttävä pitämään yllä, jotta jaksaa treenata ja pitää sietää myös sitä, että joidenkin tekniikoiden kanssa menee ikuisuus ennen kuin ne loksahtavat paikoilleen. Itse joutuu myös olemaan itsensä psykologi, kun ote lipsuu tai suoritukseensa on täysin tyytymätön. Tai kun alkaa pelätä sitä, ettei joku tekniikka tulekaan ikinä opituksi. Synkimpinä hetkinä sitä löytää itsenä uhoamasta ajatuksissaan, että mitä väliä sillä sitten on, vaikkei kaikkea osaisikaan, kun ei kukaan katsojista kuitenkaan tiedä mitä minun siellä estradilla on määrä tehdä. Kun esiintyy yksin ei tarvitse miettiä miltä liikkeet näyttävät suhteessa muihin. Ei tarvitse treenata yhtäaikaisuutta tai samankaltaisuutta muiden kanssa koska vain oma liike on esillä. Mutta suorituksen on silti oltava hyvä, tekniikan hallussa ja tanssin musiikin kanssa synkassa.

Kun tanssii ison peilin edessä salilla, on vaikea olla itselleen armollinen, vaikka asia olisikin jo hallussa. On myös erittäin tyypillistä, että kun saa yhden kokonaisuuden valmiiksi ja hiottua, alkaa seuraava sortua. Tämä selvästi kuuluu oppimisprosessiin koska minulle käy aina näin, kaikkien kappaleiden kanssa. Yhden osan siivoan niin jo entuudestaan hyvä palaset murenevat. Harjoittelu on välillä siis todella raskasta myös henkisesti.

Olen itse ottanut salitreenin tueksi mentaaliharjoittelun. Kun tässä muutama vuosi sitten tuli vastaan yksi todella kinkkinen koputussarja joka ei kerta kaikkiaan ottanut luonnistuakseen tanssisalilla, aloin harjoitella sitä mielessäni. Otin myös rutiiniksi aina suihkussa (älkää kysykö miksi juuri suihkussa) käydä tämän sarjan läpi ajatuksella ja varovasti samalla jaloilla läpsytellen. Parin viikon jälkeen koputus onnistui kerrasta treenisalilla kengät jalassa ja täysin rytmissä.

Harjoittelen myös yleensä kaikki koreografiat lihasmuistiin olohuoneeni lattialla. Työstämiseen ei tarvita kenkiä eikä niillä tanssimista kestävää lattiaa, joten harjoitteluaikataulu on vapaa. Tässä muuten yksi asia lisää mikä välillä lisää paineita. Flamencokenkien kanssa ei nimittäin mennä ihan minne vaan tanssisalille harjoittelemaan. Jos sopiva tila onkin varattu juuri silloin, kun itsellä on kova draivi päällä, niin se oli sitten siinä ne treenit ja draivi. Sukat jalkaan ja takaisin olohuoneen lattialle.

Myös Andalusia kylässä – ohjelmiston kanssa painin näiden samojen asioiden, tunteiden ja haasteiden kanssa. Onneksi minulla on kaksi kokenutta kitaristia matkassa niin sparraamassa ideoita kuin selventämässä ja jakamassa ajatuksia. Minulla on todella hyvä fiilis illasta, sillä ohjelmistossa on herkkyyttä ja romantiikkaa, mutta myös syvällisyyttä ja vakavuutta. En melkein malttaisi enää odottaa esiintymistä. Hetket yleisön edessä ovat niitä, millä tämä kaikki edellä kuvattu unohtuu ja koko työmäärä tuntuu vain pieneltä ponnistukselta. Esiintyminen on tämän kaiken suola.  Mutta ensin pitää treenata ahkerasti.