Minulle suuret nimet ja tanssit – osa 5

Ihmiselle, joka ei ole tutustunut flamencoon sen läheisimmin, saattaa sanan flamenco kuullessa syntyä kuitenkin jonkinlaisia mieli- tai muistikuvia aiheesta. Tuimailmeinen tanssija jolla hiukset kuin nuollut päätä myöten, jalkatyö josta ei ota selvää kumpi jalka on ilmassa ja kumpi äänessä, pallokuvioitu kermakakkufrillahame (tiedän, tämä ei ole sana, mutta tarkoittamaani ei voi myöskään kuvata muulla tavoin), sekä muun muassa sellainen mielikuva, että sana flamenco äännetään flameNGO. Tämä pehmeä tapa ääntää jaksaa minua alati hämmästyttää. Sanassa flamenco ei ole ng -kirjainyhdistelmää, mikä saisi aikaan tarpeen ääntää se kuten esim. flamingo. Flamenco kirjoitetaan C:llä ja lausutaan kuin kovalla koolla; flamenKo. Kyllä, kyllä, rohkeasti vain: FLAMENKO. Eso es!

Mitä mielikuvia minulle tulee mieleen, kun ajattelen flamencotanssijoita? Näen silmissäni ylvään, upearyhtisen miehen jonka raamit ovat kuin kivestä veistetyt. Ja jonka jalkatyöskentely näyttää siltä, että koipia kiskoisi joku naruista, kuten marionettinukella konsanaan. Antonio Gades on minulle ehdottomasti suurin flamencotanssija, eikä ollenkaan tekniikan takia, vaan sen huikean härkätaistelijamaisen ryhtinsä ja mielettömän karismansa vuoksi. Hän on minulle ollut ja tulee aina olemaan ykkönen. Nopea ja loistava tekniikka saa pakahtumaan kenet tahansa, mutta minut myydään olemuksella. Ja sitä Gadesissa on, tai oli, isolla O:lla.

Toinen suuri nimi minulle on Turussakin 2000 -luvun alussa kurssittanut Manuel Reyes. Voi hyvänen aika sentään. Mikä olikaan fantastisempaa, kuin olla tämän upean artistin opissa (paitsi Antonio Gadesin, jos se olisi mitenkään enää mahdollista)? Manuel tarjoaa opettaessaan matkan sekä tanssiin, että musiikkiin. Tunneilla pääsee ikään kuin katsojaksi esitykseen. Tämä mies opettaa, laulaa, koputtaa, taputtaa samanaikaisesti. Eikä hengästy! Manuel on rytmipakkaus joka säestää laulullaan tanssiaan ja koristelee sen vielä täydellisesti rytmissä olevin aksentein, ovat ne sitten taputuksia, napsutuksia ja maiskutuksia.  Lavalla hänestä tulee samettinen verho joka symbiotuu osaksi musiikkia niin, ettet oikeastaan välttämättä huomaa katsovasi tanssia, vaan hengittäväsi flamencoa. Eläväsi flamencoa. Mykistävä tapaus.

No, sitten on pakko mainita vielä toinen Antonio. Nimittäin Canales. Olen ollut hänestä tietoinen harrastukseni alkuvuosista asti, mutta elokuvan Vengo katsomisen jälkeen ei ollut enää epäilystäkään, etteikö hänKIN saisi paikkaansa sydämessäni ikuisesti. Hänen eläytymisensä saattaa ehkä joillekin olla liikaa, mutta minuun se kolahtaa joka kerta yhtä kovaa ja yhtä korkealta. On kyseessä sitten kepeämpi tai syvällisempi kappale, Antonion tulkinnassa ei ole mitään epäselvää eikä kysyttävää jälkikäteen.

Etsikää nämä kolme tuubista. Pistäkää popcornit mikroon, ottakaa hyvä asento ja laittakaa puhelin äänettömälle. Flamencomatkasi verkkoon näiden herrojen saattelemana tulee viemään sinut useammaksi tunniksi toiseen maailmaan. Ehkä jopa toiseen tietoisuuteen. Buen viaje!