Flamencoa yksin ja yhdessä

Olen sosiaalinen ihminen ja solahdan yleensä kivuttomasti porukkaan, oli ikä- tai sukupuolijakauma minkälainen tahansa. Siispä uiskentelin kuin kala vedessä myös harrastukseni alkuajat eri ryhmissä. Parin vuoden tanssimisen jälkeen alkoi sitten pukata keikkaa. Hauskaa oli niissäkin rytmiryhmissä, vaikka esiintyminen alkuaikoina jännittikin vietävästi. Hyvä yhteishenki oli läsnä aina, sekä tunneilla että keikoilla.

No, aina välillä sitten yhdisteltiin ryhmiä keskenään kauden alkajaisiksi ja koitti sekin päivä jolloin tähtiin kirjoitettu, muutaman flamenconaisen välinen ystävyys alkoi. Tämän ryhmän kanssa oli viikottainen tunti, myöhemmässä vaiheessa useampikin, ja tällä porukalla sitä sitten vasta keikkailtiinkin. Flamenco oli jossain nousukiidossa 2000 luvun alussa ja keikkoja oli oikeasti paljon. Joka viikonloppu oli keikkaa tai sitten piti treenata jo tiedossa olevaa keikkaa varten. Kesälomallakaan ei lomailtu, vaan silloin edustettiin yleisötapahtumissa ja pidettiin yllä jo treenattuja kappaleita ikään kuin osaamispankissa. Ja tietysti osallistuttiin kaikkiin oppilasnäytöksiin vuosittain, niitäkin kappaleita piti treenata. Meidän ryhmässä iso osa koko touhua olivat esiintymisvaatteet. Ne tehtiin mittatilaustyönä (mistä syystä osa on kestänyt näihin päiviin asti). Käytiin myös meikkaus- ja kampauskurssit ja ostettiin kunnon maskeerausmeikit, sudit ja muut. Panostettiin aikaamme ja rahojamme, kaikki antoivat kaikkensa. Näin mentiin useita vuosia, lähes vuosikymmenen vaihteeseen ja toteutettiin pari omaa täysmittaista näytöstäkin samoilla vauhdeilla. Vapaa-ajan ongelmia ei noihin aikoihin ollut.

Porukkamme ajan saatossa kutistui neljään jäseneen, mutta siitä huolimatta esiintyminen ja projektit jatkuivat. Eeva, Kirsi, Teija ja minä eli Duende, toteutimme valtaisan ponnistuksen itämaisen tanssin ryhmän, Karkadehin kanssa. Vuo projektin treenaus aloitettiin vuonna 2012 ja 1,5 vuotta myöhemmin se esitettiin Turussa, Tampereella ja vuoden päästä ensiesityksestä myös Helsingissä. Tämä projekti vei kokonaisuudessaan 2,5 vuotta ja lähes kaiken vapaa-ajan. Palaan vielä tulevissa kirjoituksissani tähän ja mainitsemiini muihin esityksiin.

VUO:n jälkeen mietimme keikkamyynnin aktivoimista ja silloin iski henkilökohtainen flamencokriisi. Halusin tehdä yksin, treenata yksin, ajatella koreografioita yksin, työstää niitä yksin. Yksin, yksin, yksin, minä, minä, minä. Nälkä kasvaa syödessä, muu porukka oli intona aloittamassa Duenden keikkamyyntiä ja minä taas olin nälkäinen yksinäni. Olin aikamoisessa pyörteessä näiden tuntemusteni kanssa. Toisaalta olisin halunnut jatkaa yhdessä ja tehdä uusia projekteja, toisaalta en voinut sietääkään ajatusta. Arkailtuani hetken, kerroin muille tästä kriisistä ja siitä se lähti. Nyt olen kaksi vuotta treenaillut yksityisopetuksessa ja itsekseni ja esiintynyt myös. Duenden kanssa olemme edelleen keikkailleet yhdessä, toteuttaneet hauskoja tanssiprojekteja ja tapaamme toisiamme myös tanssiasioiden ulkopuolella. On ollut ihanaa huomata ettei kivijalkamme alkanut rakoilla, vaikka yksi jäsenistä halusikin levitellä omia siipiään. Toimimme tiiminä vaikeissa asioissa, toimimme treeneissä ja lavalla. Keikalla vedetään täysillä, ihan sama vaikka koreografian kanssa tulisikin moka. Katsojia pitää viihdyttää!

Ylimmässä kuvassa minä ja Kirsi hassuttelemme VUO:n ensiesityksessä Turussa (kuva: Merja Otronen). Toisessa kuvassa olemme syksyllä 2016 pitkästä aikaa koko Duende yhdessä keikalla Hämeenlinnassa. Rakas, oma flamencoyhteisöni Duende!