Minulle suuret nimet ja tanssit - osa 3

Keskustellessani muiden flamencoa harrastavien kanssa on hyvin yleistä huomata, että kaikilla on mieleisensä lajit eli palot ja jostain tietystä syystä. Jotkut jaksavat aina riehaantua räiskyvän bulerían rytmeistä tai eläytyä keinahtelevaan guajiraan. Joillekin taas synkempi siguiriyas tai soleá ovat ikuisia kestosuosikkeja.

Omat suosikkini jakavat ykköspaikan keskenään tasaväkisesti, aloitetaan nyt vaikka ensin palosta Caracoles.
Uin siviilielämässäni aika synkissä vesissä siihen aikaan, kun lokakuussa 2013 päätimme Teijan (Duende) kanssa lähteä Riiaan kansainväliselle bollywood- ja flamencofestivaalille. Festarin järjestäjä suhmuroi koko homman ja hirvittävän säädön ja sähköpostirumban jälkeen saimme kasattua itsellemme treeniohjelman ja päädyimme muun muassa Ilze Zarinan tunneille. Opiskelimme kuusi tuntia Caracolea laahushameella ja viuhkalla. Molemmilla oli sitten vielä muut bollywood- ja flamencotunnit tämän lisäksi.  Yhteensä kolme koreografiaa tarttui omaan huiviini tuolla reissulla, kaksi niistä esityskappaleiksi asti ja yksi makaa edelleen pöytälaatikossa.  Koska Caracoles opiskeltiin tarkoituksena tehdä siitä uusi numero VUO ohjelmistoon, työstin sitä tuon viikonlopun jälkeen kahden viikon ajan päivittäin kotilattiallani 2-4h illassa. Apunani liuta treeneistä otettuja videotallenteita. Kirjoitin kappaleen koreografian ylös askel askeleelta, viuhkan liikkeet vaiheittain sekä sen, missä laahuksen kuuluisi milloinkin olla. Tähän kului neljä A4 arkkia molemmin puolin. Seuraava missio oli opettaa kappale Kirsille ja Eevalle eli työstö jatkui tuntitolkulla edelleen. Siinä vaiheessa kun kappale oli ns. esitysvalmis, olin jo niin kyllästynyt, että teki mieli oksentaa kun sitä kuunteli. Onneksi tämä vaihe meni nopeasti ohi ja tekelettä on esitetty monta monituista kertaa. Como reluce on musiikillisesti ja laulullisesti voimaannuttava, hieno kappale jonka sisäistäminen oli yksi työläimmistä, mutta myös palkitsevimmista töistä tähän asti. Kappaleen työstäminen oli minulle kuin vene, joka piti pinnalla elämänvirrassa kohtaamani myrskyn keskellä.

Farruca sitten taas liittyy tiiviisti vuoteen 2008 jolloin minä ja Teija (taas!) seikkailimme Madridissa, Amor de Dios:in legendaarisella tanssikoululla. Kävimme parin opettajan tunneilla, La Trucon ja Toni El Pelaon. Tonin tunnilla oli tilaa tanssia, mutta myös joutua opettajan silmätikuksi. Toni ei missään tapauksessa ollut pelottava tai ilkeä, mutta kyllä me vähän kauhusta kankeita olimme, kun tämä kivikasvoinen mustalaismies loisteliaine kultaketjuineen ja pitkine kiharoineen ryhtyi opetukseen. Hän ei laskenut compáksia (eli flamencossa ns. tahteja) ja kun häneltä yritti kysyä, että montako compásta jokin koputussarja tai markkeeraussarja kesti, hän ei osannut vastata vaan piti kuunnella kitaristia ja seurata mitä hän tekee. Ei pystynyt ennakoimaan ollenkaan seuraavaa siirtoa ja liikettä, kun ei vielä tuntenut koreografiaakaan. Ensimmäiset tunnit mentiinkin sitten sillä tavalla, että liikesarjan vaihtuessa me jatkoimme edellisen osoittamaan suuntaan ja huomattuamme olevamme väärässä, vauhtikorjausliikkeellä opettajan perään ja taas kohta uuteen sarjaan kuin singotut, jälleen yhtä värssyä jäljessä. Hermoja raastavaa! Opettajamme pisti tupakaksi useita kertoja tunnissa, eikä voi moittia. Kitaristikin näytti kärsivältä.
Mutta 20 tunnissa onnistui hra Pelao takomaan farrucan kaaliimme ja tsemppasi meidät läpi nopeiden koputussarjojenkin. Kun ei ole yhteistä kieltä (muuta, kuin erittäin alkeellinen espanja meillä ja englanti hänellä) pitää olla avoin, reipas ja luottavainen. Uskaltaa mennä lähelle ja nykäistä hihasta ja nauraa itselleen. Uskon, että tämä sulatti myös Tonin sydämen meihin kahteen valkoiseen suomalaistyttöön (jotka tosin muutuimme porsaanpunaisiksi jo pelkästä treenivaatteiden vaihtamisesta) ja erosimme sydämellisesti halaten viimeisen tuntimme päätteeksi. Tonin farrucaa voi ihastella muuten myös tuubissa, klipissä on useampi pätkä suoraan tästä meidänkin oppimastamme.

Bulerías. Olen aina rakastanut buleríasta. Sitä on tullut tanssittua alkuajoista lähtien keikoilla, tunneilla ja omaksi ilokseen. Minua on aina kiehtonut buleríassa erityisesti ne improvisoidut, täysin pähkähullut loppubiletykset joissa ei ole juuri lainkaan flamencoksi tunnistettavaa jalkatyötä esimerkiksi, mutta joissa kukin vuorollaan pistää itsensä likoon tekemällä toinen toistaan hassuimpia liikesarjoja kuitenkin täysin rytmissä ja synkronoidusti musiikin ja taputusten tahtiin. En ole koskaan onnistunut, vaikka olen yrittänyt apinoida tuubista tai muutella opettajieni tekemiä koreografioita itse keksimiini liikkeisiin. Jälki on ollut suoraan sanottuna aivan karmivaa! Bulerías on ainut laji joka on aiheuttanut minulle koko harrastajaurani ajan epätoivon hetkiä, itkupotku-raivareita ja suurta itseinhoa, mutta myös täyttä riemua, ellei jopa suoranaista hullaantumista opiskellessani sitä opettajan johdolla.
Vuoden 2016 keväällä otin suunnaksi Erika Alajärven flamencoretriitin. Pyysin, että Erika opettaisi minulle mm. buleríasta.  Hänen valitsemansa Qué Disparate (Miguel Povedan levyltä Artesano) osui ja upposi johonkin kadottamaani buleríassuoneen. Teen tämän kappaleen joka treenin aluksi tai lopuksi päästäkseni vauhtiin tai pois vauhdista. Tätä kappaletta harjoitellessani olen oppinut myös bulerían rakenteesta todella paljon. Helmikuussa 2017 olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut kasaan minuutin verran itse väsättyä buleríasta ja tästä suuri kiitos kuuluu ERITTÄIN pitkähermoiselle opettajalleni Erikalle ja sille, että hän valitsi minulle juurikin tuon Povedan, pirun nopean bulerían. Se oli pakko räjäyttää aivan atomeiksi ennen kuin koreografia meni jakeluun ja se on auttanut nyt minua omassa työstämisessäni. Koreografiani antaa vielä odottaa valmistumistaan mutta tänä vuonna se esitetään. Erikasta ja retriitistä tässä blogissa vielä myöhemmin.